Kuinka sulavasti tanssahtelen aamukasteen haihtuessa salaa vihreiden ruohojen teräviltä pinnoilta. Kuinka pehmeästi ja hyväksyvästi puhunkaan tänään itselleni. Ja kuinka kaunis on maisema, missä valo saa vapaasti levittäytyä joka paikkaan. Kuumentaa vanhan ladon, kohta kaatuvan, ovenpieliä ystävällisesti. Joka puolella kuulen kysymyksen, ollaanko rauhan puolella. Rakkauden ja rauhan. Ja innoituksen. Sellaisen, jota ei voi nujertaa. Vielä minunkin nilkkani taipuvat. Vielä ääneni helisee. Eikä tanssini väsy viemästä minua. Melkein leijun. Olen jo irtoamassa.
Kirjoitettu 19.9.2019.
